keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Aina sattuu ja tapahtuu osa 4

Kalakukon matka ja muita sattumuksia Sotshissa!
Ensimmäinen osa
 Olympiakaupunki Sotshiin olemme tehneet kaksi matkaa. Ajattelin tässä nyt kertoilla siitä jälkimmäisestä. 
Bussi oli taas täyttynyt innokkaista lomalaisista maaliskuisen hiihtolomaviikon aikaan. Matkalaisia oli aika sekalainen joukko: perheitä, eläkeläisiä, yksin matkaavia, eli koko kirjo matkustavaisista. Suurin osa oli jo edellisiltä matkoilta ennestään tuttuja. Menomatka rajalle sujui rattoisasti. Mikrofoni ahkerassa käytössä. kuultiin tietysti ne tutut puujalkavitsit, yhteislaulut ynnä muut. Meidän nuorimmainenkin vilkkaanpuoleisena halusi esiintyä. Ja mitäs sitten alkoikaan kuulua, tyttöhän alkoi virsiä veisaamaan . Minua hävetti niin että olisin halunnut painua penkin alle. Matkassa olleet vanhemmat naishenkilöt kiittelivät sitten lasta kyynelsilmin... joten äitikin sai taas matkafiiliksen.
Rajalle tultiin ja tulli oli taas tarkkana. Eräs perhe oli päättänyt ottaa matkaevästä, olihan perheenäiti tunnettu kalakukon tekijä. He juuri joutuivat sitten tarkempaan syyniin, laukut avattiin ja tavarat tutkittiin. Laukussa ollut kalakukko herätti epäilyjä, kääntelivät käsissään, kuuntelivat kuuluuko kukon sisältä jotain, ja perheen mies tolkutti; se on kalakukko, uskokee jo, kalakukko. Tullivirkailija kävi hakemassa apuvoimia paikalle. Tuli laiha pieni mies, meille tuttu entuudestaan ja kotoisin Viipurista. Hänpä tunsikin leivonnaisen  ja niin kukko sai jatkaa matkaansa, ihme kyllä. Ajomatka jatkui ja Viipurissa perinteinen pysähdys, rautatieaseman kuuluisat vessakäynnit sekä valuuttamyymälästä janoisten juomat. Niin sitä sitten  kohti Pietaria ja lentokenttää. Kuljettaja hieman erehtyi reitistä ja olimme menossa väärälle kentälle. Tuli kiire, mutta ehdittiin kuitenkin ajoissa koneeseen.
Lennettiin joku tunti. Oli pimeää kun laskeuduttiin ja koneesta ulos. Mitä ihmettä, mihinkä olemme joutuneet? Adlerin kenttä tämä ei ole!  Ei kun kohti lentokenttärakennusta, pientä sellaista. Siellä selvisi olinpaikkamme, kone olikin Mineralnyje Vodyn kentällä keskellä Pohjois-Kaukasiaa. Meidät ohjattiin rakennuksen yläkertaan ja mitään tietoa ei tippunut vähään aikaan. Sitten selvisi että sääolot estivät Adlerin kentälle laskeutumisen. Oli surkea olo, ei ruokaa, ei juomaa, paitsi näillä jotka pullojensa kanssa viihtyivät. Koko ajan tuli lisää länsimaisia turisteja ja paikat kävivät ahtaaksi. Joukossa oli myös ihmisiä jotka tarvitsivat säännöllisen lääkityksen, mutta olivat pakanneet lääkkeensä matkalaukkuihin. Laukut olivat tietenkin koneen ruumassa. Pitkän odotuksen jälkeen saatiin vähän teetä ja voileipää sekä kahvintapaista. Jotkut alkoivat olla kohtalaisen kovassa tuiskeessa ja kun juomat loppuivat, olisi pitänyt saada lisää. Oli ehdoton kielto mennä ulos lentokenttärakennuksesta. Mieheni oli yhtenä ryhmänvetäjänä lievästi sanottuna ihmeessä kaverien kanssa.... Väsymys tuli kuitenkin avuksi ja siitäkin selvittiin. Jokainen yritti siinä sitten torkkua kuka missäkin mahtui. Nuorempi tyttäreni meni takkinsa sisään , enkä koskaan ole kuullut itkevän niin katkerasti kuin silloin, huoli oli lapsella pääseekö ikinä kotiin. 
Aamu valkeni ja toivo heräsi. Ilmoitettiin aikataulu milloin päästään lähtemään kohti Sotshia. Saatiin jotain purtavaakin, aurinko paistoi ja niin sitten lähdettiin. Tunnin lennon jälkeen alkoi laskeutuminen. Huh mikä kokemus, suoraan paksun pilviverhon läpi kovassa tuulessa. Maassa oltiin ja ensinäkymä oli paksut lumikerrokset!
Jatkuu ensi kerralla......... 

2 kommenttia:

  1. Voi kauheaa tuota välilaskua, onneksi kaikki sujui kuitenkin ihmeen rauhallisesti. Kalakukkoepisodi on hupaisa, sen voisi kuvitella olevan vaikkapa osa jotain komediallista tv-sarjaa "Mitäs ne itämatkaajat".

    VastaaPoista
  2. Kyllähän se oli melkoinen kokemus. Tuo kalakukkojuttu herättää vieläkin hilpeyttä. Naapurin Irinanakin nauroi sitä vedet silmissä eilen illalla.

    VastaaPoista