sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Kaikenkarvaista, muistoja ja tätä päivää

Tassuterapeutit, karvaiset kaverini näyttelevät niin suurta roolia elämässäni, joten omistanpa tänä tuulisena Aleksis Kiven päivänä muutaman sanan heillekin.


                                             First lady, nimeltä Lulu


Suursnautseri, suuri musta lempeä rotunsa edustaja. Hän tuli meille jonkinlaisen kädenväännön jälkeen vuonna-82. Aluksi olin tiukasti vastaan oman koiran hankkimista. Ajattelin että riittää jos maalla mummolassa olevat riitttäisivät meillekin. No jäin häviölle tuossa kisassa ja eräänä heinäkuisena päivänä sitten saapui 4kk ikäinen pentu taloon. Koska kysymyksessä oli palveluskoirarotu, hänen kanssaan jouduttiin tekemään töitä ja kouluttamaan. Niinpä sitten se työ kantoi hedelmää ja Lulusta kehittyi hieno yksilö, luotettava ja tottelevainen sekä lasten ystävä. Koskaan hän ei mennyt omaa pihaa kauemmaksi, vaikka oli aina irti pihassa. Hän eli 11-vuotiaaksi ja kaipaan häntä joskus vieläkin.


                                    
                                                    Mona, vehnäterrieri


Vehnis haettiin Joensuusta kolmen viikon päästä Lulun lähdöstä. Halusimme vähän pienemmän koiran ja olin ihastunut tähän rotuun joskus aiemmin. Rakkaus Monaan tuli heti kun hän sylissäni pienenä pentuna kyyrötti kotimatkan. Olihan vauhdikas joulun aika silloin vuonna -93. Pentu oli oikea raggari ja teki tuhoakin jonkun verran. Aikuistuaan oli mitä parhain kaveri ja pisti kyllä lenkillä menemään välillä kelpo kyytiä.  Muutenkin oli velmuilija ja persoonallinen, niin ja neiti myös: Kerran kun tytär jätti avonaisen laukkunsa lattialle ja menin katsomaan Monan puuhia, löysin sen "hyvin meikattuna", oli pureskellut kaikki meikit pilalle. Nauruksi meni, vaikka vahinkoakin tuli.  Lasten ystävä tuli tästäkin  yksilöstä. Lajitovereihin suhtautuminen muuttui  parin ikävän kokemuksen myötä ennakkoluuloiseksi ja automatkoja inhosi koko ikänsä. Siinäpä ne huonot puolet olivatkin .Kun hän sairastui ja vointi romahti parissa viikossa, oli aika tehdä raskas päätös. Sitten eräänä huhtikuisena aamuna oli hyvästelyjen aika. Silloin päätin ettei enää uutta koiraa tähän taloon tule, oli se luopuminen niin kova paikka. Mutta kuinkas ollakkaan.....



                                         Rocbee Usherette, Minttu  7 vk


Kun tuosta koirattomasta elämästä ei tullut yhtään mitään, alkoivat tyttäreni ja mieheni puhua että kyllä se ei nyt auta kun uutta koiraa hommaamaan. Ja niin alkoi netissä istuminen koirarotuja tutkien ja punniten mikä rotu se parhaiten soveltuisi tähän huusholliin. Ja niin päädyttiin welshiin syistä joita olivat: kestää lasten käsittelyä, ei siis kääpiörotu, ei haukkuherkkä, kärsivällinen ja lempeä, ystävällinen ja ulkonäkö tietysti silmää miellyttävä. ja tietenkin terveys. Kasvattajia etsittiin seuraavaksi ja Kainuusta sitten Minttu haettiin heinäkuussa neljä vuotta sitten. Kiitos Sarille! Koiratonta elämää oli kolme kuukautta takana ja taas kaikki opettelu edessä.
Tässä lisää Kuvia ja muuta.
 Olihan se vauhdikasta aikaa, luulin jo ettei ikinä meno rauhoitu. Pentu ennätti joka paikkaan yhtä aikaa, jopa nuohoamaan savustuspönttöä. Vaan nyt on meno tasaantunut ja vastaantulijat lenkillä usein kehuvat hyvin käyttäytyvää neitiä. Luonnossa kuljemme usein ja bongailemme lintuja sekä pihassa naapurin kissoja.  Lastenlasteni mielestä Minttu on paras kaveri. Kerrankin kysyin kolmevuotiaalta puhelimessa, onko siellä mummin kulta, vastasi sieltä, eikun minä oon Mintun kulta. Että tärkeysjärjestys olla pitää..,

6 kommenttia:

  1. Voi tuota Mintun ilmettä pentuna:))
    Kyllähän koirasta olisi iloa,jos huoltakin,mutta kun ei voi....

    Pidän olkikukka kuvastasi.
    Terkkuja.

    VastaaPoista
  2. Sirpa, Mintun ilme on vieläkin tuommoinen joskus, ne spanielin silmät ei jätä ketään kylmäksi.
    Olkikukkia riippuu kuivamassa iso kimppu, joskohan niista jotain..
    Terkkuja täältä viimasta.

    VastaaPoista
  3. Ihania koiria kaikki kolme. Kai se niin on, että koiraton päivä olisi pilvinen myös täällä. Kasvatin aikanaan cockereita ja päätin silloin, kun emosta jouduttiin luopumaan sen ollessa yli 14 vuotta, ettei enää koiraa. Mutta nyt Simo on niin rakas perheenjäsen, että siitä pitää oikein blogia kirjoittaa.
    Spanielin katse, sen suurista ruskeista silmistä, on aina vetoava ja hellyttävä.

    VastaaPoista
  4. Voi, nyt tuli monia muistoja ja toki ihanaa tätä päivääkin. Lulu oli ehdottomasti täysiverinen lady ja luultavasti maailman uskollisin koira. Mona taas kuin päivänpaiste, vilkkaan iloinen irkkutyttö. Ja sitten Minttu, joka on meillä suuren palvonnan kohde.

    Ihania kuvia ja kiva postaus kaiken kaikkiaan.

    Kaunista alkuviikkoa!

    VastaaPoista
  5. Anja. Päivääkään en vaihtaisi pois, joita sain ja saan viettää näiden lemmikkien kanssa.
    Mukavia hetkiä sinne Simon kanssa.
    Me koiraihmiset ollaan myös om rotumme.


    Lumiomena , ihan tuli tippa linssiin kun muistelin varsinkin Lulun kanssa vietettyä aikaa.
    Ja nyt sitten Mintun kanssa taas metsälenkille.
    Hyvää viikkoa sinne ja terveiset myös kaikille

    VastaaPoista