tiistai 23. helmikuuta 2010

Arkipäiviä

Päivät kulkee kevättä kohden vaikka kylmä sää senkun jatkuu. Onneksi tuo aurinko jo hieman lämmittää päivisin. Kirjastosta olen taas hakenut luettavaa. Nyt on kesken kolme kirjaa. Se merkitsee ettei nyt luettavana olevat oikein sytytä. Olen pitänyt ruotsalaisista dekkareista, mutta tämä Mari Jugstedtin ei nyt vaan innosta, en ole päässyt alkua pidemmälle. Ehkä minulla ei nyt ole dekkaribuumi päällä.  Amerikkalaisen Nancy Thayerin uutta oikein odotin, koska hänen edellinen romaanisarjansa oli tosi hyvä. Se kertoi juuri minun ikäisten naisten elämästä kaikkine vaikeuksineen ja muutoksineen lämpimällä ja jopa riemastuttavalla tavalla. Vahvana lenkkinä siinä oli tukiverkoston tärkeys vaikeina aikoina. Petyin sitten tähän uuteen kirjaan, joka on tavallista viihdehuttua. 
Kolmas kirja on tuo Lenitan muistelmiksi luettava. Kuvia olen siitä lähinnä katsellut. Jotenkin odotin vähän räväkämpää noiden lehtijuttujen pohjalta. Onhan täti kovin kiinnostava persoona.
Uutta marjakesää odotellessa täytyy entistä satoa syödä pois, tuossa tämän päivän C-vitamiinit.
 Muutaman kuvan olen tuolta kotimaisemistakin saanut  uuteen kameraan. On vain niin kylmää että ei mitään tule paljain käsin tuosta hommasta. Kuitenkin yksi näyte, eli sulaa vettäkin vielä löytyy joesta.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Pieni kurkistus menneeseen

Vanhojen kuvien toisessa yhteydessä aiheuttama kiinnostus innosti minut vielä kerran palaamaan kuvien pariin. Näistä nyt esillä olevista henkilöistä minulla onkin vähän tietoakin.
Sotilas on  isoisäni setä, joka ensin opiskeli papiksi ja sen jälkeen oli Venäjällä tsaarin armeijassa upseerina. Oli myös osallistunut Turkin sotaan, josta hallussani oleva miekka on muistona.
Naishenkilön piironki on nykyään meillä olohuoneessa kunniapaikalla. Hän oli ollut  Etelä-Suomessa jossain kartanossa  emännöitsijänä.
Pietarissa otetun hääkuvan pari: morsian on ollut isoisäni serkku ja sulhanen saman sukunimen omaavaa kuin tyttären mies. On siis sukujen välillä ollut naimakauppoja aiemminkin.
Pariskunnasta, jonka kuva on otettu Amerikassa ei ole tietoa. Sieltäpäin kyllä on tullut sähköpostia serkulleni sukututkimuksen tiimoilta, mutta tietoja ei ole (vielä)
PS: seuraavan  kerran lupaan palata jo nykymaailmaan.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Vanhaa ja vähän uutta

Uuden kameran hankinta sai minut taas tutkiskelemaan miten vanhaanaikaan valokuvia on otettu. Omistan suuren määrän vanhoja kuvia. Osa niistä on jo 1800-luvulta. Niitä kaikkein vanhimpia pidän aarteinani. Niinpä innostuin niistä muutamia skannaamaan tänne nähtäväksi.
Nämä muutamat tänne laittamani kuvat esittävät isäni puoleista sukua. Vanhin noista on jo 1800-luvulta ja muut 1900- luvun ensimmäiseltä kymmeneltä.  Paljon hallussani olevista kuvista on henkilöistä, joiden vaiheista ei ole tietoa. Siksi olisikin tärkeää  että säilytettäviin kuviin laitettaisiin tuiki tarpeelliset tiedot tuleville sukupolville. Itse harmittelen sitä etten ajoissa ottanut selvää. Nyt ei ole enää kertojia jäljellä.
Paljon on valokuvaus muuttunut noista ajoista. Ennen  valokuvaajalla käynti oli suuri tapahtuma ja siksi  nämäkin kuvat ovat vähän semmoisia "pönötyskuvia".

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Kevättä kohden

Pakkasen paukkuessa taas, kuitenkin jo ajatus hiipii kohti kevättä. Juuri äsken kuuntelin lintujen sirkutusta tuolla pihapuissa ja päivien pidetessä jo kovaa vauhtia,  se kevät sieltä tulee pikkuhiljaa.
Oma kevääni on totta kun tuonne läheiselle joelle tulevat ensimmäiset joutsenet muuttomatkallaan pohjoiseen. Viime keväänä laskin niitä olevan parhaina päivinä yli kolmekymmentä. Muutenkin tuo joki on muidenkin vesilintujen suosiossa. Niitä me sitten koirani kanssa päivittäin seurailemme. Nyt kun uuden kameran hankkiminen on tullut ajankohtaiseksi, toivon sitten saavani niistä hyviä kuvia.  Nyt käytän tähän tyttären ottamaa viime pääsiäiseltä.

Luonto on minulle tärkeäää muutenkin , eikä vaan kevätaikaan. Ehkäpä se kiinnostus siihen juontaa osittain lapsuudestani, kun jo pikkutyttönä pääsin usein isäni kanssa yökalaan erämaajärvelle. Samoin äitini kotiseudulla meren rannalla ja saariretkillä kokemani elämykset ovat vieläkin niitä joita on ikävä.
Nyt saan viettää hienoja luontohetkiä lastenlasteni nauttiessa pienistä metsäretkistä. Esimerkiksi viime kesänä ollessani Vantaalla retkemme Kuusijärven ulkoilualueelle jäi mieleen. Tyttärentyttären sanoin näimme mm. keijukaismetsän. Liekö lapsi perinyt mummiltaan hyvän mielikuvituksen.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Tammikuu takana

Näin se hujahti tammikuu pakkasen ja lumen merkeissä.  Meidän viime kuun kaikki viikonloput menivätkin yhdessä hujauksessa lastenlasten kanssa puuhaillessa, loppiaisen jälkeen Vantaalla, sitten Antonin nimipäiväjuhlissa ja sen jälkeen täällä kotona. Tämän viimeisen viikonlopun vieraan kanssa olikin toimintaa ukin kanssa. Peräti molempina päivinä piti päästä luontoon tutkimaan eläinten jälkiä ja tietysti nuotiotulille makkaran paistoon. Lisäksi katseltiin muutama jännä elokuva ja tietysti touhuttiin Mintun kanssa.  Paras kiitos joka näistä viikonlopuista saatiin on kun pikkuherra 2 vee sanoi eilen puhelimessa : minulla on ikävä mummia, ukkia ja Minttua.

Nyt mennään sitten kohti kevättä ja uusia kokemuksia. Lähiaikoina käymme ainakin teatterissa, kun on joululahjaksi saamamme liputkin. Näytelmäkin valikoitui, se on lauantaina ensi-iltaan tullut Vanhan ruhtinaan rakkaus.