tiistai 30. maaliskuuta 2010

Pääsiäisviikon mietteitä

Tänään sain aloitetuksi pääsiäisen leipomis-ynnä muut askareet. Me saamme pääsiäisvieraaksemme tyttären perheen Vantaalta.  Kyllä heitä jo odottaakin, on viimeksi tammikuussa tavattu. Tiiviisti kyllä pidämme yhteyttä netin välityksellä sekä puhelimella.
Lisäksi on tulossa muitakin odotettuja vieraita käymään, joten täytyyhän sitä pötyä pöydässä olla. Meidän pääsiäisen ateriat koostuvat sekä perinteisistä herkuista, että uusistakin. Nyt ajattelin esim. pashan korvata jäädykkeellä, johon laitan samoja mausteita ja makuja kuin tuohon alkuperäiseen pashaan.  Mämmiä meillä ei syö muut kuin tyttären mies ja minä, joten yksi rasiallinen ostetaan kaupasta.  Perinneruokaa tällä kertaa edustaa kalakukko, sitä on toivottu. niinpä tänään saaduista pilkkiahvenista se syntyykin. Hyvin se maistuu myös pohjalaisten vieraiden suissa. Toki sitä muutakin jauhopeukalo väsää, kuten nämä tämänpäiväiset lusikkaleivät. Huomenna homma jatkuu sitten niillä suosituilla karjalanpiirakoilla.
 Tykkään edelleen leipoa ja laittaa ruokaa, sekä suunnitella erilaisia ateriakokonaisuuksia. Olisi vaan joku joka tekisi ne jälkityöt, eli siivoaisi ja tiskaisi kun "maestro" säveltää kyökissä, ne on mulle sitä "pakkopullaa".

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Luku-urakka ja arkistojen kätköistä

Melkoinen pino kirjoja on taas kertynyt luettavaksi. Se kun on tuo meidän kirjasto sellainen paikka, että vähintään kerran viikossa sinne poikkean. Onhan se talo tullut minulle tutuksi myös työn kautta.  Kun vielä varaan web-kirjaston kautta ne kiinnostavat uutuudet ja yleensä saan ne samaan aikaan luettavaksi, niin pino joskus kasvaa liiaksikin. Nyt kesken lukemisen on Cathy Kellyn uusin, nimeltänsä Elämän taika, jonka kannessa on elämänviisaus: "Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa elämänsä suuntaa". Lisäksi Markus Similän Pienet suuret suomalaiset, joka kertoo suurmiestemme lapsuudesta ja nuoruusvuosista kiehtovalla tavalla. Että lukeminen olisi turvattu, pöydällä odottaa Raija Orasen uusin ja Eppu Nuotion viides osa Pii Marin trillereistä. Olen kyllä nopea lukija, mutta nyt kevään koittaessa, en malta päivällä kirjoihin tarttua, joten joskus kirjan parissa menee aamuyölle asti. Haittanneeko tuo mitään enää näin vapaalla ollessa.
Tänään, kun pengoin noita  laatikoita, käsiini osui nippu vanhoja kortteja. Tähän nyt laitan pari näytteille. Ovat 40-luvulta, kuten minäkin ja tuo kaunis pikkutytön kuva on vielä ihan ikioma. Siinä onkin elämänviisaus tekstinä: Sateen jälkeen päivä paistaa.
Toinen on äitini veljeltään sota-aikaan saama tähän pääsiäisaikaan sopiva kortti. 
Hyvää viikonloppua, pieniä virpojia varten on varattu suklaamunia ym.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Pikkuhiljaa kevättä kohden

Esimmäiset orastavat kevään merkit on ilmassa. Linnut ovat tulleet pihapuihin ja sirkutus sen mukaan. Jospa tuohon kameraankin saisi pian jotain niiden touhuista napattua. Koirulia piti taas kuvata, kun on keksinyt miten parhaiten näkisi hieman pidemmälle noiden lumimassojen takaa
Eilen ajelimme tuonne keskiseen Suomeen tapaamaan iäkästä tätiäni. Oli niin kaunis päivä, että vielä piti matkan varrella pysähtyä ja ottaa muutama kuva näistä järvimaisemista. Ne vaan on niin hienoja sekä talvella että kesällä.
Ps. Juuri sain tuoreet kuulumiset Pariisin kevään tunnelmista ja tämä laulu soi korvissa

torstai 18. maaliskuuta 2010

Kevättä odotellessa edelleen

Tänään siskotyttö sitten lentää sinne Pariisiin. Minä jäin vaan tänne hankien keskelle ruikuttamaan.  Vuosi hänellä vielä on työssä jaksamista. Ja kunhan hänellä ne ansaitut eläkepäivät koettavat, sitten me kyllä repäistään jonkun matkan merkeissä. Tokihan sitä ennenkin pitää johonkin suunnata. Kovin ahkeraan tutkin tuota matkatarjontaa. Oliskohan se yksi kevään merkki kuitenkin. 
Täällä on, kuten kuvista näkyy edelleen tuota valkoista reippaanlaisesti. Eipä vielä ole alkanut koiran kanssa tuo kuratassujen pesu.  Kevään koittaessa liikumme tutuilla  poluilla  katsellen mm. tuomien kukintaa ja lintujen pesintäpuuhia. 

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Aina sattuu ja tapahtuu, osa 6

Itämaista tunnelmaa ja jännitysnäytelmää Turkissa
On aika tällä kertaa päättää nämä matkamuistelot vuoteen -93, joilloin teimme ensimmäisen matkamme Turkkiin, Alanyaan. 
Oli kesäkuun alku kun nousimme koneeseen lähikentältä Rissalasta ja laskeuduimme Antalyaan aikataulun mukaan. Siitä sitten jatkoimme vielä sen 120 km bussilla. Hotellimme sijaitsi vilkkaan rantakadun varrella. Koska olimme varanneet matkan myöhään, sijaitsi huoneemme kapean sivukadun suuntaan.  Ensimmäiseksi tietysti meninkin katselemaan parvekenäkymää. Ei kummoiset, ravintolan takapiha ja paikallisen perheen koti parvekkeineen suoraan vastapäätä Kurkkasin alas kadulle, jotain veristä näkyi. Miehelle siitä sanomaan. Hän hoksasi heti että lampaan raatohan se siellä. Oli alkamassa Kurbam bayrami, uhrijuhla. Ei siinä vaiheessa ollut tietoa mikä se semmoinen juhla on. No se selvisi sitten,  ja tuo neljän päivän juhla alkamassa.
Pikkuhiljaa alkoi lomatunnelma nousta ja tutustuttiin nähtävyyksiin ja innokkaisiin kauppamiehiin. Seuraavana päivänä päästiinkin kunnolla näkemään lampaita, kun niitä rahdattiin kaupunkiin jos jonkinlaisilla kulkuneuvoilla, eräskin pariskunta tuli mopolla ja lammasrukka siinä poikittain.   heidän keskellään. Niitä olikin sitten joka pihassa ja jopa parvekkeilla. Juhlat alkoivat ja lampaat hävisivät. Sää oli helteinen, jopa kuuma. Lomatunnelma korkealla ja "leijonan maitokin" tuli tutuksi, sitäkin tarjottiin omenateen lisäksi kun kulta-ja nahkaliikkeisiin tutustuttiin. Vietettiin iltoja hyvän turkkilaisen ruoan parissa ja samalla nauttien vauhdikkaasta iltaohjelmasta itämaisine tansseineen. Käytiin hamamissa nauttimassa täydellisestä puhdistuksesta hierontoineen ja sen jälkeen olo oli euforinen. Myös parvekkeella tuli istuttua lämpiminä iltoina. Samalla tutusteltiin vastapäätä asuvan perheen kanssa. Heillä oli pieni tyttö, joka ensimmäiset ujot hymyt sielta turistitädille antoi. Pikkuhiljaa sitten lapsen vanhemmatkin uskaltautuivat tuttavuutta tekemään, vaikkei sitä yhteistä kieltä ollutkaan.
Eräänä iltayönä  yritin nukkua metelistä huolimatta, kuului tavallista kovempaa ääntä rantakadulta. Yhtäkkiä kuului laukauksia. Herätin miehen ja menin parvekkeelle katsomaan mitä tapahtuu: Vastapäisessä asunnossa paloi valo, ei verhoja ikkunassa, eli näkymä oli suoraan sisälle. Siellä mies ja nainen piilottivat aseita ensin patjan alle ja sen jälkeen lähtivät johonkin niiden kanssa. Mies rupesi hermostumaan ja komensi minut pois parvekkeelta turvallisuuten vedoten. Ehkä oli järkevää totella tuossa tilanteessa.
Seuraava aamu koitti.  Eikun parvekkeelle katselemaan. Viereisessä talossa oli menossa poliisirynnäkkö. Katollakin oli useampi kovat piipuissa. Kävivät myös tuossa meitä vastapäisessä huoneistossa. Lähdettiin hotellin aamiaiselle. Siellä kertoivat tuosta yöllisestä episodista, että kadulle olisi ammuttu ihmisiä. Päätettiin mennä matkanjärjestäjän toimistoon vähän kyselemään. Emme puhuneet mitään tuosta episodista naapurin asunnossa. Asiaa vähäteltiin ja sanottiin vaan, että ihmiset innostuivat juhlimaan liikaa. Seuraavan kerran näin noita naapurin asukkaita seuraavana päivänä. Rouva oli kovin arka, nosti sormen huulilleen tarkoittaen etten puhuisi näkemästäni. Näytti myös elekielellä että heille voi muuten käydä huonosti.  Minä osasin pitää kyllä suuni kiinni asiasta, sen verran kumminkin säikähdin.
Loma jatkui vielä muutaman päivän, lämmintä oli eikä mitään kummallista enää tapahtunut. Turkkiinkin matkustimme vielä uudelleen useampaan kertaan, eikä kertaakaan sattunut mitään tuon kaltaista ja mielenkiintoisia matkoja teimmekin historiallisille paikoille.
Musiikkilinkistä löytyy mm. Turkin maisemia.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Aina sattuu ja tapahtuu Osa 5

Vihdoin perillä!
Monen mutkan jälkeen pääsimme Sotshiin ja yllätys oli se lumimäärä joka sinne oli satanut. Aurinko kuitenkin paistoi ja pian lumesta oli vain muisto jäljellä. Majoituimme  hotelliin ja saimme ruokaa vihdoinkin. Lomamielikin palasi kaikille sen myötä.
Me perheenä saimme majoitukseksi sviitin, josta hieno näköala Mustamerelle.  Eipä aikaakaan kun ovelle koputettiin. Aran näköinen nainen siellä oli ja asia tuttu, eli valuuttaa vaihtamaan. Vaihdettiinhan sitä sitten vähäsen ja mies sitten kaupungille kukkia ostamaan, olihan tyttären syntymäpäivää vähän juhlittava. Tuli ostoksilta kukat ja kakku mukana. Pian soi puhelin, opas soitti: pitäisi miehen mennä alakertaan, on asiaa. Siellä sitten oli kuulusteltu mistä rahat ostoksiin. Mies supliikkimiehenä selostamaan että entisiltä reissuilta jäänyt kun on ollut matkanjohtajana.  Asiaan ei enää palattu, olivat muka uskoneet kootut selitykset.
Loma jatkui, sää suosi. Eräänä päivänä lähdettiin joukolla lähellä sijaitsevaan Dagomysiin joka sijaitsee n. kahdenkymmenen kilometrin päässä. Kaunista, vehreää aluetta ja ympärillä suuret teeviljelmät. Alkoi nälkä kurnia ja eikun ravintolaa etsimään. Päätettiin sitten porukalla tilata saslikkia. Odotetaan ja odotetaan. Mitään ei tapahdu. Sitten joku huomasi kokin kirmaavan pitkin vuoren rinnettä. Tuumimme siinä, että taitaa saslikkitarpeet vielä juosta. No, eipä meilläkään lomalaisilla ollut kiirettä ja vihdoin saimmekin mitä haluttiin ja hyvää oli.
Päivät kuluivat nopeaan, ostoksillakin käytiin, meille tarttui mukaan joitain  äänilevyjä, käsinukkeja sekä pieni yksirivinen hanuri, joka nykyisin on ahkeraan käytössä pienten tullessa mummolaan. Tietenkin piti ostaa myös sitä hyvää teetä ja joitain juomia.
Tämänkin matkan yhtenä kohokohtana oli jo tutuksi tullut naistenpäivän juhla. Hotellimme ravintolassa oli kova meno päällä sinä iltana. Meidän perhe  vietiin "puolipakolla" erääseen pöytään vieraaksi. Sain sylintäydeltä narsisseja ja mimoosia. Maljoja nostettiin ja ystävyyttä vannottiin. Sitten tanssilattialle. Se meno  vasta olikin hurjaa, kavaljeerini oli armenialainen ja hänen naisystävänsä mitä ilmeisimmin balettitansija, hän kun siellä useammankin spagaatin heitti. Tytöt varmaan katsoivat isän ja äidin menoa silmät ymmyrkäisinä.
Seuraavana päivänä olikin kotiinlähtö ja on aika kertoa tuon kalakukonkin vaiheita. Kukko siis matkasi onnellisesti perille. Harva se päivä käytävällä tavatessamme kukon omistaja mainitsi, jonain päivänä tulette sitten syömään sitä kukkoo, me siihen jotain ympäripyöreää vastasimme. Niin siinä kävi kuitenkin , että kukkokin pääsi kotimatkalle, lensi Pietariin ja bussissa sitten omistaja perheineen pisteli sisukset poskeensa. Kaikista hauskinta tämän kukon kohtalossa oli se kun tunnetusti nuukana miehenä, perheenisä möi ne kukonkuoret halukkaille janojuomaa nauttineille ostajille. Minä kyllä hieman epäilen että tämä kukko on kyllä jossain vaiheessa ruvennut hieman kävelemäänkin ja laulelemaan.
Matka siis oli ohi ja perhe turvallisesti kotona. Reissun jälkeen päätin etten enää osallistu näille "ryhmä rämä" matkoille. Päätös on aika hyvin pitänytkin.
PS Vielä jossain vaiheessa kertoilen yhden matkan tarinaa toisesta maasta.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Aina sattuu ja tapahtuu osa 4

Kalakukon matka ja muita sattumuksia Sotshissa!
Ensimmäinen osa
 Olympiakaupunki Sotshiin olemme tehneet kaksi matkaa. Ajattelin tässä nyt kertoilla siitä jälkimmäisestä. 
Bussi oli taas täyttynyt innokkaista lomalaisista maaliskuisen hiihtolomaviikon aikaan. Matkalaisia oli aika sekalainen joukko: perheitä, eläkeläisiä, yksin matkaavia, eli koko kirjo matkustavaisista. Suurin osa oli jo edellisiltä matkoilta ennestään tuttuja. Menomatka rajalle sujui rattoisasti. Mikrofoni ahkerassa käytössä. kuultiin tietysti ne tutut puujalkavitsit, yhteislaulut ynnä muut. Meidän nuorimmainenkin vilkkaanpuoleisena halusi esiintyä. Ja mitäs sitten alkoikaan kuulua, tyttöhän alkoi virsiä veisaamaan . Minua hävetti niin että olisin halunnut painua penkin alle. Matkassa olleet vanhemmat naishenkilöt kiittelivät sitten lasta kyynelsilmin... joten äitikin sai taas matkafiiliksen.
Rajalle tultiin ja tulli oli taas tarkkana. Eräs perhe oli päättänyt ottaa matkaevästä, olihan perheenäiti tunnettu kalakukon tekijä. He juuri joutuivat sitten tarkempaan syyniin, laukut avattiin ja tavarat tutkittiin. Laukussa ollut kalakukko herätti epäilyjä, kääntelivät käsissään, kuuntelivat kuuluuko kukon sisältä jotain, ja perheen mies tolkutti; se on kalakukko, uskokee jo, kalakukko. Tullivirkailija kävi hakemassa apuvoimia paikalle. Tuli laiha pieni mies, meille tuttu entuudestaan ja kotoisin Viipurista. Hänpä tunsikin leivonnaisen  ja niin kukko sai jatkaa matkaansa, ihme kyllä. Ajomatka jatkui ja Viipurissa perinteinen pysähdys, rautatieaseman kuuluisat vessakäynnit sekä valuuttamyymälästä janoisten juomat. Niin sitä sitten  kohti Pietaria ja lentokenttää. Kuljettaja hieman erehtyi reitistä ja olimme menossa väärälle kentälle. Tuli kiire, mutta ehdittiin kuitenkin ajoissa koneeseen.
Lennettiin joku tunti. Oli pimeää kun laskeuduttiin ja koneesta ulos. Mitä ihmettä, mihinkä olemme joutuneet? Adlerin kenttä tämä ei ole!  Ei kun kohti lentokenttärakennusta, pientä sellaista. Siellä selvisi olinpaikkamme, kone olikin Mineralnyje Vodyn kentällä keskellä Pohjois-Kaukasiaa. Meidät ohjattiin rakennuksen yläkertaan ja mitään tietoa ei tippunut vähään aikaan. Sitten selvisi että sääolot estivät Adlerin kentälle laskeutumisen. Oli surkea olo, ei ruokaa, ei juomaa, paitsi näillä jotka pullojensa kanssa viihtyivät. Koko ajan tuli lisää länsimaisia turisteja ja paikat kävivät ahtaaksi. Joukossa oli myös ihmisiä jotka tarvitsivat säännöllisen lääkityksen, mutta olivat pakanneet lääkkeensä matkalaukkuihin. Laukut olivat tietenkin koneen ruumassa. Pitkän odotuksen jälkeen saatiin vähän teetä ja voileipää sekä kahvintapaista. Jotkut alkoivat olla kohtalaisen kovassa tuiskeessa ja kun juomat loppuivat, olisi pitänyt saada lisää. Oli ehdoton kielto mennä ulos lentokenttärakennuksesta. Mieheni oli yhtenä ryhmänvetäjänä lievästi sanottuna ihmeessä kaverien kanssa.... Väsymys tuli kuitenkin avuksi ja siitäkin selvittiin. Jokainen yritti siinä sitten torkkua kuka missäkin mahtui. Nuorempi tyttäreni meni takkinsa sisään , enkä koskaan ole kuullut itkevän niin katkerasti kuin silloin, huoli oli lapsella pääseekö ikinä kotiin. 
Aamu valkeni ja toivo heräsi. Ilmoitettiin aikataulu milloin päästään lähtemään kohti Sotshia. Saatiin jotain purtavaakin, aurinko paistoi ja niin sitten lähdettiin. Tunnin lennon jälkeen alkoi laskeutuminen. Huh mikä kokemus, suoraan paksun pilviverhon läpi kovassa tuulessa. Maassa oltiin ja ensinäkymä oli paksut lumikerrokset!
Jatkuu ensi kerralla......... 

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Aina sattuu ja tapahtuu. Osa 3

Mystinen Novgorod ja tyttöjen matka!
Eräänä maaliskuisena päivänä aamulla varhain odottelimme bussia viitostien varrella. Me kolme ystävystä. Olimme päättäneet tehdä pienen matkan ja olisinko minä ollut asian alkupanijana. Matkakohteeksi keksimme Novgorodin, tuon yli tuhat vuotta vanhan kaupungin.
Hieman jännittyneissä tunnelmissa nousimme bussiin, koska ei voinut tietää millaista seuraa saisimme. Jännitys laukesi kun matkanjohtajana oli ennestään tuttu mies, miellyttävä ja asiansa osaava. Muutenkin matkaseura vaikutti mukavalle. Joukossa oli eräs tunnettu radiotoimittaja ja lastenkulttuurin tekijä. Hän ottikin hetimiten viihdyttäjän roolin. Kitara kainalossaan kulki käytävällä välillä lauleskellen siinä sepittämiään värssyjä.  Hän teki myös leikkimielisiä luonneanalyysejä matkakumppaneistaan. Meidän ilonpitoa katsellessan tokaisi; nämä rouvat ne kiertää kirkot ulkoa ja ravintolat sisältä. Me siihen; muuten oikein paitsi molemmat sisältä. Näin rattoisissa merkeissä matka jatkui kohti rajaa ja Pietaria, jossa yövyimme.
Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa, jota oli jäljellä n.170 km. Saavuimme sitten perille ja majoituimme kaupungin parhaaseen hotelliin. Ensimmäinen yllätys oli huone: ei kylpyhuonetta, ainoastaan pesuallas jonka hanasta tuli joko jääkylmää tai tulikuumaa vettä kovana suihkuna ylöspäin. Tarvittiin hurttia huumoria kun siinä yritti hiuksiaan pestä. Jonkinmoisen lounaan jälkeen lähdettiin tutustumaan Novgorodin Kremlin alueeseen, jossa kaikki historialliset nähtävyydet sijaitsevat. Tuli tunne kuin olisimme siirtyneet suoraan keskiajalle, vanhoja, vanhoja kirkkoja., maailman vanhimpia harvinaisia ikoneja , valtavan suuria kirkonkelloja ja taidetta. Oli hiljaista, eikä kukaan nykinyt hihasta kysyäkseen "onko myytävää". Tavattiin ystävällisiä ihmisiä, jotka olivat selvästi hyvillään että olimme tulleet tutustumaan heidän kaupunkiinsa.
Hotelliin palattuamme ja sulateltuamme kaikkea näkemäämme olikin, kohta aika valmistautua iltaan ja päivälliselle. Oli naistenpäivä ja hotellin ravintola täpötäynnä juhlivia kaupunkilaisia. Naistenpäivähän oli ja on suuri juhla Venäjällä. Daamit olivat viimeisen päälle laittautuneita, kuten maassa on tapana. Meille oli tietysti pöydät varattu ja niin saimme osallistua juhlintaan täysin rinnoin. Matkanjohtamme halusi esittää serenadin  naisille päivän kunniaksi  ja sai siitä suuren huomion osakseen. Me kolme hänen seuranaan ollutta siinä sivussa. Lahjoja, kukkia, onnittelupuheita, kaikkea. ennenkaikkea ruokaa ja juomaa. Ilta jatkui laulun, tanssin ja yhteisen ilonpidon merkeissä ja tunsimme kyllä olevamme illan kuningattaria. Muisto tuosta illasta lämmittää vieläkin tuota nyt muistellessani.
Seuraavana päivänä tutustuimme vielä muutamaan taidemuseoon ja kävimme pienimuotoisessa meille järjestetyssä konsertissa. Vielä vähän pieniä tuliaisostoksia ja matka kohti kotimaata alkoi. Vielä yksi yö Venäjänmaalla, nyt Olginossa. Siellä päivällispöydässä meidän toimittajamme kaipaili sinappia, jota ei ollut. Siitä tuumaili:eipä ole sinapin teko ollut viisivuotissuunnitelmassa. Eräs seurueen aatteenmies kovin pahastui arvostelusta. No, se oli sitä aikaa se. 
Seuraavana päivänä sitten palailimme kotiin taas monta kokemusta rikkaampina, koettuamme hippusen verran vanhan Venäjän tunnelmaa.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Aina sattuu ja tapahtuu osa 2

Jatketaanpa Pietarin kokemuksilla.
Toisella ja sitä seuraavilla matkoilla kokemusta tuli lisää ja reviiri laajeni. Toki kävimme edelleen näitä historiallisia muistomerkkejä ja taidemuseoita läpi, onhan siellä niin valtavan hienot kokoelmat kaikkea.  Uskaltauduimme jo liikkumaan kaupungilla omatoimisesti. Metro, jonka asemat ovat upeita taideaarteineen, kuten tuossa yhdessä kuvassa oleva patsas,  tuli tutuksi.  Takseja käytettiin paljon ja turvallisia olivat kaikesta ennakkotiedoista huolimatta.
Niin, tuo kaupankäynti, voisinko sanoa vaihtokauppa. Siihenkin tottui, eli ensimmäiset hihasta nykijät tavattiin jo Viipurissa. Taskut vaan täyteen purukumia pikkupojille ja sitä rataa. Hädintuskin ennätti majoittua hotelliin kun alkoi trafiikki, jatkuva hiljainen koputus ja samat kysymykset, onko mitään myytävää. Olihan sitä sitten, varmaan ihan kaikilla muillakin. Niin oli taskut täynnä ruplia ja tottakai johonkinhan ne sitten piti tuhlata. Niinpä sitten elettiin kuin ruhtinaat, pöydästä ei puuttunut mitään: mustaa ja punaista kaviaaria, blinejä ynnä muuta zakuskaa, pääruokaa, jälkiruokaa. Juomaa oli monenmoista ja tarjoilijoita pilvin pimein. Illat sitten milloin konserteissa, varieteessa tai tanssien monikymmenpäisen orkesterin tahdissa. Meno oli joskus jopa riehakasta, kuten tämä musiikki 
Ruplia paloi, mutta ei tarpeeksi. Siispä ostoksille. Ja mitä uskaltaa ostaa ettei tullimies kohtele kaltoin. Eipä ne ostosmahdollisuudetkaan kummoisia olleet ruplilla. Mukaan tarttui kuitenkin musiikkia, meripihkaa ja lastenleluja. Se kaupankäynti oli oma lukunsa helmitauluineen ja jonotuksineen. Tokihan piti myös tutustua ruokakauppojen valikoimiin. Käytiin mm. Jelisejevin kuuluisassa herkkukaupassa. Sen sanottiin olleen aikoinaan maailman kaunein alan liike. No, rakennus oli kaunis vieläkin, mutta herkuista ei niin hajuakaan, tyhjät oli hyllyt. Kolhoositorit kierrettiin. Eivät kyllä sopineet hajun perusteellä herkkähipiäisille. Ruokaa siellä kyllä oli ja paljon ja asiakkaita myös.  Ei kyllä ostettu mitään.
Kotimatkat olivat vaiherikkaita. Piti kirjoittaa aina se lappunen, tulliselvityslomake. Sitä sitten tarkkaan verrattiin menomatkalla täytettyyn, oliko kaikki tallella, paljonko rahaa kulutettu. Toisinaan otettiin joku aina täydelliseen tarkastukseen ja epäselvyyksiäkin oli. Onneksemme emme koskaan joutuneet moiseen, oltiin kait niin hyväkuntoisina tulleet takaisin etteivät katsoneet aiheelliseksi. Kerran taas kun olin selvinnyt tuosta koettelemuksesta läpi ja huokaisin helpotuksesta, hienojen saappaideni piikkikorko juuttui rappuralliin ja mätkähdin mahalleni. Näin voi käydä kun omatunto kolkuttaa.
Matka jatkuu samassa maassa uudessa kohteessa........

torstai 4. maaliskuuta 2010

Aina sattuu ja tapahtuu matkoilla 1.osa

 Jatkuvaa  matkakuumetta poden ja ei nyt ole varmaa suunnitelmaa seuraavasta reissusta, täytyy lievittää tautia muistelemalla entisiä.
Pietari, entinen Leningrad.
Vuonna 1972 elokuussa teimme ensimmäisen reissun tuohon lähinnä olevaan metropoliin ja sen jälkeenhän niitä sitten tulikin useampi reissu. Niistä Leningradin matkoista monelle tulee ensimmäisenä mieleen ne votkaturistit, mutta minun matkani sinne olivat ihan muuta. Voisi sanoa että se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja kumma tuttuuden tunne tuohon kauniiseen kaupunkiin.  Liekö syynä että venäläinen kulttuuri on kiinnostanut aina ja sitähän siellä kaupungissa on.    Kaupungin suuruus, upeat palatsit ja kirkkojen kupolit, katujen ihmisvilinä ja kaikki, sai tämmöisen maalaistytön ihmetyksen valtaan. Tuosta eka matkasta tulikin sitten oikein kulttuurimatka: ennätimme balettiin, Eremitaasiin, Pietarhoviin, sirkukseen ym, eli ohjelmaa oli. Oli toki myös sitä isänmaallista paatosta ja kehuja systeemin paremmuudesta, se kuului siihen aikaan asiaan. Koska musiikki ja kirjat ovat ovat minulle tärkeitä, etsin tietenkin kirja-että levykauppojen valikoimista mieleistäni. Mukaani tarttui suomenkielinen Kalevala ja Nevskillä sijaitsevasta levykaupasta kysyin Vysotskin musiikkia. Ei ole, oli vastaus. Olin varmaan tosi pettyneen näköinen koska myyjä kaiveli niinsanotusti tiskin alta minulle levyn. Niinpä minulla on sitten se vinyyli aarteenani. Hänhän oli siihen aikaan epäsuosiossa, niinkuin moni muukin taiteilija. Ostosten tekemisestä tuossa kaupungissa riittäisi juttua, mutta jätetään jotakin toiselle osiolle. Tarina jatkuu.......

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Käden taitoja ja vähän muutakin

Tähän blogimaailmaan hiljalleen tutustuessa, olen monet kerrat ihastellut niitä kädentaitoja joihin olen näillä sivuilla törmännyt. Löytyy kyllä niin taitavia harrastajia monelta alalta ja nuoria ihmisiä vielä. Jossain vaiheessahan tuntui siltä että  katoavat kokonaan. Hienoa että harrastus on elpynyt uudelleen.
Haluan tässä nyt muutamalla kuvalla esitellä mestarin, eli vanhan tätini minulle lahjaksi antamia käsitöitä. Tuo kaunis sinikukkainen liina on uusi, sain sen joululahjaksi. Tätini on tehnyt sen viime talvena pikkuhiljaa aina vointinsa mukaan 86-vuotiaana. Toisen esillä olevan olen saanut jo aiemmin. Ne esineet jotka on tuossa liinan päällä ovat 1800-luvulta. Nyt hän ei jaksa enää tehdä muuta kuin kortteja joskus. Hienoja nekin ovat. Koska Hilkka-täti on myös sotaveteraani, linkitän tähän hänen lempilaulunsa. Vielä  tammikuussa hän sitä syntymäpäivänään lauloi.