tiistai 1. marraskuuta 2011

Marraskuun ensimmäinen päivä!

1.11.1921. äitini syntymäpäivä. On haikea olo. Tänään vietettäisiin yhdeksänkymppisiä jos hän eläisi.
  Ikävä vaivaa erityisesti tänään, vaikka hänen lähdöstään on jo 8 vuotta, ja sytytän kynttilän hänen muistokseen..
  Muutaman kuvan avulla muistelen äidin elämää ja synnyinseutuja. Äidin vanhemmat, Antti Rikhard ja Aili Elisabeth saivat yhteensä seitsemän lasta, joista äitini, Kerttu Jemina oli keskimmäinen.
Koti sijaitsi Kälviän pitäjässä Ruotsalon merenrantakylässä ja perhe sai toimeentulonsa maanviljelyksestä ja kalastuksesta, kuten moni muukin sielläpäin.  Merimaisemat tulivat äidille erityisen rakkaiksi ja kesät kuluivat monesti myös saaressa nimeltänsä Poroluodonkari. Se on pieni saari mantereelta kynmmenen kilometrin päässä. Siellä on suvulla pieni kalastajamökki edelleen.
Kuva lienee 30-40 luvulta
Sota-aikana äiti toimi muonituslottana ja se muutti hänen elämänsä suuntaa, kuten niin monen muunkin. Savolaispoika oli kohtalo ja naimisiin he menivät v. 1942.


 Savolaisiin maisemiin äiti muutti sodan jälkeen odottaessaan esikoistaan, eli minua.
 Elämä oli kovin toisenlaista kuin hänen kotiseudullaan. Ensin miniän roolissa, joka ei aina niitä helpoimpia ollut sodan jälkeen. Lapsia he saivat kaksi, ja elämä oli arkista aherrusta maanviljelystilalla.
 Mutta äiti piti huolen siitä että joka kesä hän saattoi viettää muutaman viikon kotiseudullaan ja siellä rakkaalla saarella. Ja me tytöt, sisareni ja minä olimme lapsina aina mukana. niinpä siitä paikasta tuli meillekin se rakas paikka. Samoilla reissuilla myöhemmin piti päästä myös Kaustisen kansanmusiikkijuhlille ja kuuntelemaan viulujen sointia. Useat viulut taisivat olla niitä hänen Eero-veljensä käsistä lähtöisin olevia, joista äiti tunsi suurta ylpeyttä.


Vielä vanhuuden päivinään saarelle piti se jokakesäinen matka tehdä, ja nyt seurana olivat hänen sisarensa.   Kalastajaveneellä  matka taittui mukavasti, kun kuljettajana oli oman veljen poika tekemällään veneellä.
    Taas mennään ja saari näkyy. tällä kertaa kyytiin on päässyt kirjoittajakin..
                                Saaresta lisätietoa täältä.


    Tänään, muistojen päivänä vien kukkakimpun haudalle ja sytytän kynttilän sinnekin.

18 kommenttia:

  1. Kauniisti muistat äitiäsi! Se todella tuo mieleen haikeutta. Minulla on 3 pv. muistelupäivä, silloin minun rakas pikkuveljeni olisi täyttänyt 70 vuotta. Mutta hänet temmattiin pois jo 15 vuotta sitten.

    VastaaPoista
  2. Voi, kyllä minäkin tunnen haikeutta ja ikävää. Olin aina tavallaan hyvin vahvasti mummon tyttö. Vaikka rakastin kaikkia isovanhempiani, Kerttu-mummo oli minulle se läheisin - ja paljon löydän itsestäni mummon peruja mm. tietynlainen oman ajan tarve, rakkaus lukemiseen sekä - hassusti - Kotivinkin joululehtien lukeminen. Ja kuten tiedät, pieni joulutyttö on kuin ilmetty isomummonsa niin ulkonäkönsä, merirakkautensa kuin punajuurista pitämisenkin suhteen.

    Valoa ja kauniita muistoja tähän päivään!

    VastaaPoista
  3. Kauniisti muistelet äitiäsi. Postauksesi toi lisäksi mieleeni SinikkaHelenan, blogiystäväni Kälviältä, jossa kävimme evank.juhlilla pari vuotta sitten, sekä muutamat Kaustisten juhlat, joissa oltiin mukana.
    Niin se vaan on, että ihminen kaiken ikänsä kaipaa synnyinseutuaan. Ja meri, se on elämän syli, eikä sitä voi mielestään pois pyyhkiä. Kaunis postaus myös sukunne kädentaidoista.

    VastaaPoista
  4. Mummeli, kiitos! Sinulla on sitten myös muistoja tulvii mieleen. Nuorena on veljesi pois temmattu.
    Terveiset täältä!

    VastaaPoista
  5. Katja, niinhän taisit olla mummon tyttö ja monta piirrettä on periytynytkin. Joulutyttö todellakin on kovin samannäköinen isomummonsa kanssa, joskus oikein hätkähtää..
    Terkut sinne ja ensiviikolla taas nähdään.

    VastaaPoista
  6. Anja, kaunis kiitos! Kotiseudun kaipaus oli äidilläni kova, ja se meri. Mutta toisin kuin niin moni muu, hän pääsi sinne kuitenkin käymään joka vuosi. Toisin oli mieheni äidillä kun sitä kotiseutuaan ei enää voinut nähdä, eikä halunnut. Katkeruutta tunsi monet kerrat, niinkuin monet muutkin evakot hänen lisäkseen.

    VastaaPoista
  7. Nämä tietyt merkkipäivät tuovat aina
    haikeuden mieleen. Sitä vaan haluaisi
    pitää kaikki läheiset vierellään, pitkään.
    Kauniisti kirjoitit äitisi elämästä.
    Nuo vanhat kuvat ovat niin kiehtovia.

    Marraskuuta!♥

    VastaaPoista
  8. Minttuli, kuvat ja kirjoitus oli mielenkiintoista luettavaa, jostain syystä aina ahmin näitä, tämän tyylisiä juttuja. Täyttä asiaa ja tosia!
    Äitiä saa ja piitääkin ikävöidä, minun ikävöinti läheisiini jotka eivät ole koketus etäyydellä on sitä normaalia kaipausta, joka kuuluu elämääni! Hyvä asia, kaikkihan eivät pysty, saatikka tunnusta sitä, minä pidän sitä normaalina. Vanhenmiten se kyllä alkaa korostua, että muistelee menneitä ja hyvät muistot kirkastuu, Luojan lahja ja nautitaan siintä!

    VastaaPoista
  9. Niin tulee muisteltua edesmenneitä heidän syntymäpäivinään ja tulee muisteltua muulloinkin. Hautausmaalla liikkuessa tulee muisteltua muitakin läheisiä tuttuja joita siellä on jo turhankin monta edesmennyt.
    Olipa muistelusi mielenkiintoinen lukea ja nuo kuvat on kiehtovia. Kuvia katsoessa aloin muielessäni kertomuksesi myötä piirtää kuvaa vanhempiesi elämästä ja reissuista saaressa.

    VastaaPoista
  10. Sirpa, kiitos. Äiti ei oikeastaan koskaan täysin kotiutunut tänne, vaikka suurimman osan elämästän eli Savossa. Vanhat kuvat palauttavat mieleen monia jo unohtuneita asioita ja, kuten taidat tietääkin, minulla niitä on paljon. Riittää muisteltavaa kun sen hetki tulee.

    Mukavaa marraskuuta, ensi viikolla tähän aikaan on toisenlaiset merimaisemat. Niitä odotellaan ♥

    VastaaPoista
  11. Maikku, kiitokset. Kyllä sitä kaipaa poismenneitä läheisiä ja kaipaa myös elossa olevia kaukana asuvia sukulaisiaan. Mutta tänä päivänä on onneksi yhteydenpito tullut helpoksi. Ja totta vieköön, mitä enemmän ikää tulee, korostuvat ne hyvät hyvät ja valoisat muistot, onneksi!

    VastaaPoista
  12. Nenunen, kiitos kivasta kommentistasi! Äsken hautausmaalla kätdessä tuli mieleen se tuttu sanonta että kävinpä tuttuja tapaamassa. Turhan monta siellä heitä jo on.
    Kiva jos postaus herätti mielikuvia ja ajatuksia. Aika monta juttua saisi vanhempienikin elämästä ja omista, niin kultaisista kesistä siellä merimaisemissa.

    VastaaPoista
  13. Sinun lämminhenkistä muisteluasi on mukava lukea. Toivonkin lisää tällaista. Minun äitini kuolemasta on jo yli kolmekymmentä vuotta, hautansa kävimme juuri laittamassa talvikuntoon.

    VastaaPoista
  14. Rakkaita läheisiä, edesmenneitä, on hyvä muistella.

    Kiitos lämpimästä ja kauniista äitisi muistelusta, Minttuli<3

    VastaaPoista
  15. Unelma, kiitos, kommenttisi lämmittää mieltäni. Näitä päiviä, jolloin poismenneet läheiset ovat mielessä on joitain aina vuoden mittaan ja hyvä niin.
    Hyvää marraskuun alkua!

    VastaaPoista
  16. Aili, sinulle myös kaunis kiitos!
    Marraskuu alkoi muisteluilla..

    Mukavia marraskuun päiviä. Lämpimänä alkoikin.

    VastaaPoista
  17. Minttuli, kaunis muistelo! Ikävä ei katoa. Joka vuosi, 5.2., isäni syntymäpäivänä, muistelen häntä ja sytytän muistokynttilän, vaikka siitä on jo 11 vuotta.

    Miten hurmaavaa, että meri liittyy sinunkin elämääsi äitisi kautta. Voin hyvin kuvitella, miten meri-ikävä aika-ajoin valtasi äitisi Savossa. Minä koen sitä täällä Päijänteen rannoilla.

    Saimme pitkän syksyn ja marraskuu jo menossa. Kaikkea hyvää sinulle, Minttuli!

    VastaaPoista
  18. Leena, kiitos. Äiti ei tosiaankaan koskaan lakannut kaipaamasta merta. Järvet hänen mielestään eivät olleet mitään mereen verrattuna. Ja taas sukulaisensa ovat ihastuksissaan näistä Järvi-Suomen maisemista.
    Itse pidän molemmista..

    Terveiset ja hyvää loppuviikkoa.

    VastaaPoista